”Oli kesä 1998 ja olin juuri saanut esikoiseni. Olimme ystävien mökillä, ja vauva halusi olla rinnalla koko ajan. Minua huolestutti: saako lapsi tarpeeksi maitoa? Onko kaikki hyvin? Korvikkeet olivat kotona kaapissa. Onneksi olin huomannut Otaniemen neuvolan ilmoitustaululla olleen ilmoituksen imetystukea tarjoavasta sähköpostilistasta ja repäissyt siitä suikaleen talteen.
Liityin sähköpostilistalle ja kirjoitin sinne huoleni. Sain monta vastausta, että tämä on aivan normaalia vauvan käytöstä. Kuusiviikkoiset tekevät niin erityisen paljon, eikä se tarkoita, että vauva kuolee nälkään. Se vain tilaa maitoa. Se oli hirveä helpotus. Näin olin tutustunut yhdistykseen.
Uusi maailma avautuu
Kun aloin oppia imetyksestä lisää, koko aihepiiri alkoi kiehtoa hurjasti. 2000-luvun alkuvuosina ilmoittauduin imetystukiäidit-kurssille. Halusin nyt vuorostani auttaa muita, jotka olivat samassa tilanteessa kuin minä silloin esikoisen kanssa.
Tukityön lisäksi tein muutakin. Olin vaikkapa mukana kampanjassa, joissa puolustettiin yhdistyksen rahoitusta. Suunnittelin pieniä silkkirusetein sidottuja kääröjä, joihin kerättiin imetystarinoita. Veimme kääröt ja valtavat määrät pieniä vauvansukkia eduskuntatalon portaille. Se oli konkreettista vaikuttamista.
Lehtityöhön päädyin vähän sattumalta. Taisin kuvata johonkin lehteen, ehkä Imetysviikon kampanjaan. Joku kuvista päätyi kanteen, ja pian minulta kysyttiin, olisiko minulla muitakin kuvia. Ja pian silloinen puheenjohtaja kyselikin minua jo taittajaksi. Taitoin ensimmäisen lehteni ja jäin tekijäporukkaan. Lehteä tehtiin vaihtuvalla vapaaehtoisten porukalla. Ulkoasuakin uudistettiin askel askeleelta, lehti sai esimerkiksi värit.
Meillä oli keskustelupalsta Maitolaituri-sivustolla, jossa lehden tekijätiimi ideoi juttuja ja kuvituksia. Etätyö oli silloin uutta ja erikoista, mutta se toimi meillä hyvin. Kaikilla oli perhettä ja elämä oli hektistä, joten tämä tapa sopi siihen. Kun sitten tein graafisen suunnittelun lopputyötäni, valitsin aiheeksi pienlehden toimituksen etätyöskentelyn. Opinnäytetyöni valmistui vuonna 2013.
Olen tehnyt lehteä nämä vuodet muun elämän ohella – olen ollut yrittäjä, kolmen lapsen äiti, rakensimme taloa ja opiskelin ja tein sijaisuutta töiden ohessa. Imetysuutisten teossa minulla oli pieni katkos, mutta vuonna 2020 palasin taittamaan lehteä, kun minua pyydettiin taas mukaan. Vuonna 2022 koettiin hieno hetki, kun lehti palkittiin Vuoden laatulehtenä ja voitti toistamiseen silloin yleisöäänestyksen. Ja nyt edessä on uusi vaihe, kun lehti siirtyy verkkoon.
Olen ollut iloinen, kun olen saanut olla mukana kehittämässä lehteä ammattimaisella otteella tehtäväksi julkaisuksi taitavien päätoimittajien ja ihanien vapaaehtoisten kanssa. Itselleni on tärkeää, että lehti tulee lähelle lukijaa, että se samalla viihdyttää ja tarjoaa tietoa ja oivalluksia. Ulkoasussa olen tavoitellut lämpöä, pehmeyttä ja iloa, leikkisyyttäkin.
Olen kehittynyt ammattilaisena näiden vuosien aikana ja Imetysuutisten tekeminen on ollut tärkeä oppikoulu lehdenteosta. Aina ei ole ollut helppoa tehdä lehteä pienillä resursseilla ja ilman isoa ammattitiimiä, mutta se on opettanut ideoimaan ja ratkomaan ongelmia luovasti. On ollut upeaa, miten minuun on luotettu ja olen saanut tehdä oman osuuteni hyvin itsenäisesti.
Uskon, että Imetysuutisilla on ollut koko historiansa ajan aika erityinen lukijasuhde. Se on ollut pidetty jäsenetu ja jotain kertonee sekin, että lukijat ovat useamman kerran äänestäneet lehden suosikikseen.
Imetystieto ja asenteet elävät ajassa
Olen huomannut, että tieto imetyksestä päivittyy ja muuttuu koko ajan. Esimerkiksi täysimetyksen suositukset ovat eläneet. Myös se, miten imetyksestä puhutaan, vaihtelee ajassa. Jotkut tietävät imetyksestä nyt enemmän kuin koskaan, toiset taas eivät juuri mitään. Imetys herättää voimakkaita tunteita, ja sosiaalinen media varmasti vahvistaa niitä. Itse toivoisin, että näkyisi enemmän vauvanpehmeä, ruusunpunainen imetyskupla – lempeä ja hyväksyvä ilmapiiri.
Nykyään Itu:ssa nähdään yhä enemmän monenlaista imetystä ja erilaisia perheitä. Itu ei aja vain täysimettäjien asiaa, vaan moninaisuus ja erilaiset kokemukset ovat yhä vahvemmin esillä. Yksi ratkaisu ei koskaan sovi kaikille, ja se on tärkeä muistaa.
Joskus mietin, miten moninaisuus saataisiin näkymään vielä paremmin ulospäin. On surullista, jos joku, joka on kokenut imetyspettymyksen, kokee imetystiedon ja -tuen tarjoamisen syyllistävänä – ihmisen mieli, kun toimii niin helposti.
Myös Imetyksen tuen toimintatavat ovat muuttuneet. Sähköpostilistoista on siirrytty sovelluksiin ja aktiivisiin some-ryhmiin. Tukimuodot elävät ajassa, ja yhteisöllisyys löytää uusia muotoja.
Toivon, että Suomen ainoa imetysaiheinen julkaisu jatkaa kehitystään ja löytää paikkansa, vaikka se onkin erilainen kuin ennen. Haluaisin, että verkkoon saataisiin sama lämmin, helposti lähestyttävä henki – inhimillinen ote imetysasioihin, imettäjiin ja perheisiin. Olisi hienoa, jos uusi julkaisu tavoittaisi lukijat, eikä häviäisi tyhjyyteen, vaikka lehti paperilla lakkaa olemasta.”