1940–50-luku:Imetys sodan ja jälleen­rakennuksen vuosi­kymmeninä

Sota-aikana elintarvikkeista oli pulaa, ja tiukimpina säännöstelyn vuosina 1941–1945 lähes kaikki elintarvikkeet perunaa lukuun ottamatta olivat kortilla. Ruoan heikko saatavuus saattoi heijastua myös imetykseen. Vaikka edes huomattava aliravitsemus ei heikennä rintamaidon ravitsemuksellista arvoa, vanhemman ruokavaliolla on vaikutusta rintamaidon rasvahappojen laatuun ja vesiliukoisten vitamiinien määrään. Helsingin Lastenklinikalla toimineessa äidinmaitokeskuksessa tehtiin mielenkiintoinen havainto, että myös luovutetun maidon keskimääräinen rasvapitoisuus nousi sotavuosien kolmesta prosentista viiteen prosenttiin elintarvikkeiden säännöstelyn päätyttyä. On kuitenkin huomioitava, että molemmat keskiarvot mahtuvat rasvapitoisuuden normaalivaihteluun, joka on 3–5 grammaa 100 grammaa kohden. Rintamaidon vesiliukoisten vitamiinien määrää sotavuodet eivät luultavasti hetkauttaneet, koska kaikeksi onneksi peruna on oivallinen C- ja B-vitamiinien lähde. Perunan jättäminen säännöstelyn ulkopuolelle todennäköisesti esti myös sotavuosien nälkäkuolemat Suomessa.

Maitoa pienille boomereille

Jo 1930-luvulta lähtien imetyksen suosiota oli alkanut nakertaa teollisesti valmistettujen äidinmaidonkorvikkeiden parempi saatavuus ja pastöroinnin käyttöönoton myötä parantunut turvallisuus. Sotavuosista johtuneen nousun jälkeen imetyksen suosio kääntyi jälleen laskuun perheiden taloudellisen tilanteen parantuessa. 1940-luvun puolivälissä puolen vuoden ikään asti imetettyjä lapsia oli noin puolet ikäluokasta, mutta vuoteen 1950 mennessä osuus oli pudonnut noin 30 prosenttiin. Imetystiedolle ja -ohjaukselle oli siitä huolimatta kysyntää, koska syntyvyys oli suurta. Vuosina 1945–49 Suomessa syntyivät suuret ikäluokat, yli 100 000 lasta vuosittain.

Myös luovutettua rintamaitoa tarvittiin runsaasti. Helsingin Lastenklinikan Äidinmaitokeskuksen tunnuslause olikin ”Jokainen tilkka äidinmaitoa talteen”. Koska kylmäketjun turvaaminen kuljetuksen aikana oli haaste, rintamaidon luovuttajat asuivat pääosin kaupungissa. Luovutetun maidon keräilyssä tehtiin yhteistyötä kauppaliike Elannon kanssa: luovuttajat veivät maidon myymälöihin, joista ketjun kuljetusautot toimittivat maidon Äidinmaitokeskukseen. Keväisin piiriä laajennettiin ja myös maaseudulla asuvat vanhemmat saattoivat osallistua maidonluovutuksen “kevätrynnistykseen”, jolla kerättiin maitoa pakastettavaksi kesäripulia varten. Jääkaapit olivat harvinaisuuksia vielä 40- ja 50-luvuilla ja ruokia säilytettiin useimmiten ruokakomeroissa ja kellareissa. Kesäkuumalla elintarvikehygienia heikkeni ja ripuli uhkasi etenkin korvikkeella ja kotitekoisilla maitoseoksilla ruokittuja vauvoja.

Äitiyshuoltoa torppiin ja työläiskoteihin

Läheskään kaikki synnyttäjät eivät asuneet neuvoloiden vaikutuspiirissä, ja myös kotisynnytykset olivat vielä tavallisia. Äitiyshuoltoa kehitettiin tavoittamaan mahdollisimman suuri osa odottavista äideistä. Samalla pyrittiin tarttumaan suuriin ongelmiin, kuten tuberkuloosin leviämiseen ja vähävaraisten perheiden puutteeseen. 1940-luvulla neuvolatyötä säädeltiin jo valtakunnallisesti, kun toimintaa ohjasivat kunnallisesta äitiys- ja lastenneuvolasta annettu johtosääntö sekä käyntikohtaiset suunnitelmat. Neuvolat tarjosivat kätilön ja lääkärin tekemää raskauden seurantaa, äitiysvalmennusluentoja sekä lastenneuvolavastaanottoja. Etenkin maaseudulla kätilöt tekivät kotikäyntejä raskausaikana ja synnytyksen jälkeen, kunnes vauva kahden viikon ikäisenä siirtyi lastenneuvolan terveyssisaren asiakkaaksi. Äitiysneuvolakortteihin kirjattiin tarkasti raskauden kulkuun, synnytykseen valmistautumiseen ja lapsivuodeaikaan liittyvät havainnot, ja kukin äitiysneuvola oli velvollinen laatimaan vuosikertomuksena yhteenvedon asiakkaistaan. Imetyksen tilastointi ei sisältynyt vuosiraporttiin, vaikka siitäkin tehtiin merkintöjä neuvolakorttiin.

Terveydenhuollosta saatava imetysohjaus oli kätilöiden vastuulla ja ohjeet perustuivat edelleen järkähtämättä vuosisadan alkuvuosikymmeninä syntyneeseen ihanteeseen imetyksen aikatauluttamisesta. Raskausajan imetysohjaus toteutui äitiysvalmennusluentona, jossa annettiin tietoa imetyksen hyödyllisyydestä ja sopivaisuudesta, imetyksen esteistä sekä käytännöistä, kuten imetysasennosta, rintojen puhtaanapidosta, sekä imetyskertojen määrästä ja kestosta. Neuvolan yksilökäynneillä imetyksestä ei juuri juteltu. Kaikkiaan viiden raskaudenaikaisen neuvolakäynnin aikana imetys oli aiheena vain sen verran, että tulevalle äidille ohjattiin rintojen pesujen ja karaisun aloittaminen 7–9 raskauskuukaudella. Vielä vauvan synnyttyäkin imetysohjauksen päätavoitteisiin lukeutuivat rintojen hoidon kertaaminen sekä tietenkin ohjeet imetyskertojen aikatauluttamiseen.

Vauvan ääni 

Myös tietokirjallisuuden rintamalla klassikot pysyivät suosiossa, vaikka markkinoille tuli tuoreitakin julkaisuja. Esimerkiksi Arvo Ylpön jo 20-luvulla kirjoittamasta lastenhoidon oppaasta otettiin yhä uusintapainoksia. 40- ja 50-luvuilla julkaistuissa uusissa opaskirjoissa oli aiemmilta vuosikymmeniltä tuttujen imetyksen rytmitysohjeiden lisäksi myös jo käytännöllisempiä ohjeita, esimerkiksi hyvän imetysasennon löytämiseen. Myös ohjekirjojen sävy muuttui yksiselitteisen sanelevasta seikkaperäisemmin perustelevaan. Eräs muutokseen vaikuttanut tekijä oli se, että mieslääkäreiden monopoli vauvanhoito-oppaiden kirjailijoina loppui, kun kynään tarttuivat myös naiset. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan vauvan kokemusmaailma sai ensimmäiset sanoittajansa.

Maija Taka oli ensimmäinen naispuolinen lääkäri suomalaisten vauvanhoito-oppaiden kentällä. Hän oli äiti itsekin ja valotti vauvan käytöstä psykologisesta näkökulmasta. 

Oma kokemus vauvanhoidosta kuului Maija Takan ohjeissa myös ehdottomuuden puuttumisena ja arkipäivän realismina:

Samoihin aikoihin myös lääkäriseura Duodecimin 1955 julkaisemassa Terveydenhuollon kulmakiviä -kirjasessa lapsen henkinen kasvatus oli nostettu näkyvästi omaksi teemakseen. Jopa ravintoa ja fyysistä huolenpitoa tärkeämpänä lapsen kehitykselle pidettiin sitä, että lasta kohdellaan rakkaudella ja häneen suhtaudutaan ystävällisesti ja rauhallisesti ottaen huomioon lapsen kehityksen kulloinkin sanelemat tarpeet: ”Imeväisikäiselle lapselle tämä esim. merkitsee sitä, että syöttäminen tapahtuu rauhallisesti ja hoitajan voidessa uhrata koko huomionsa syöttämisen aikana lapselle”. Samalla korostettiin vauvojen yksilöllisyyttä ja imemisen ei-ravitsemuksellisia hyötyjä: ”Imemisajan pituus vaihtelee eri lapsilla ja sellainen lapsi, joka syö nopeasti rinnan tai pullon tyhjäksi, voi tarvita vielä sen jälkeen aikaa imeä, jotta sen imemisentarve tulee tyydytetyksi. Imemistarve on eri lapsille eri suuri. Siis jo tässä iässä olisi lapsen yksilöllisyys otettava huomioon. Jos vieroittaminen tuntuu koskevan lapseen, olisi sitä lykättävä ja suoritettava vieroittaminen sitten vähitellen ja varovasti.” 

Vauvamyönteisyyden alkuhämärissä

Vaikka sodanjälkeisen vuosikymmenet toivat vauvanhoito-ohjeisiin vauvamyönteisyyden ensimmäisiä aavistuksia ja aiempaa realistisempaa näkökulmaa, kesti vielä kauan, ennen kuin virallisissa imetyssuosituksissa luovuttiin imetyskertojen määrän ja keston rajaamisesta. 

1940–50-luvuilla synnyttäneiden äitien muistoissa toistuu jopa ahdistusta ja epätoivoa aiheuttanut ristiriita ohjeiden kuuliaisen noudattamisen ja vauvan tarpeisiin vastaamisen välillä. Aihe jakoi varmasti myös lääkäreiden, kätilöiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten leirejä, koska sekä virallisilla ohjeilla että vauvaystävällisellä lähestymistavalla oli kannattajansa. 

Lue myös Imetyksen vuosisata -sarjan edellinen artikkeli: 1920–30-luku: Imetysvalistuksella ja neuvolatoiminnalla lapsikuolleisuus laskuun

Sarja jatkuu myöhemmin seuraavien vuosikymmenten historiikeilla.

Teksti on ilmestynyt aiemmin Imetysuutisten numerossa 2/2024.