1920-luvun Suomessa imeväiskuolleisuus oli merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Vuosikymmenen alussa 10 000–15 000 elävänä syntynyttä vauvaa kuoli vuosittain ensimmäisen ikävuoden aikana. Imeväiskuolleisuus oli sata vuotta sitten noin 11 %, eli merkittävästi suurempi kuin nykyisiä tilastoja johtavissa kehittyvissä maissa, joissa kuolleisuus on 7–8 prosenttia elävänä syntyneistä.
Aikakauden valveutuneet lastenlääkärit, kuten Viljo Rantasalo, Armas Ruotsalainen ja Arvo Ylppö ottivat asiakseen imeväiskuolleisuuteen liittyvän huolen esilletuomisen ammattilehdissä ja suurelle yleisölle tarkoitetuissa julkaisuissa. Herättelevästi he vetosivat paitsi inhimilliseen kärsimykseen, myös kansantaloudellisiin tappioihin, joita aiheutui muun muassa turhiksi osoittautuvista terveydenhoitokuluista ja työvoiman menettämisestä. Vertailun vuoksi esitettiin lukuja muista Pohjoismaista, joissa imeväisiässä kuolleiden osuus jäi puoleen Suomen tilanteesta.
20-luvun imetyssanastoa
äskensyntynyt – vastasyntynyt
luonnollinen ja luonnoton ruokinta – imetys ja korvikeruokinta
kaksimaitoravitseminen – osittaisimetys
heramaito, pihkamaito – ensimaito, kolostrum
rintanisä – nänni
maitokyhmy – tiehyttukos
maidontiputtaminen – lypsäminen
Imeväiskuolleisuuden aiheuttajat olivat lastenlääkärikunnalla hyvin tiedossa. Vaarallisille infektioille ja ravitsemushäiriöille altisti vääränlainen ruokinta. Imetyksen sijaan oli tavallista antaa vauvoille lehmänmaidosta ja viljavelleistä valmistettuja kotitekoisia maitoseoksia, joiden soveltuvuudessa ja hygieenisyydessä oli paljon puutteita. Lastenlääkärit varoittelivat uskomasta myöskään ”tehtailijoiden ilmoituksiin” kaupallisten korvikevalmisteiden erinomaisuudesta. Ei-imetettyjen vauvojen kuolleisuus oli seitsemänkertaista imetettyihin verrattuna.
”Äidinmaito on lapsen ainutlaatuinen, luonnollinen ravinto. Sen kokoomus on erilainen kuin eläimenmaidon. Se ei voi olla huonoa. Se nautitaan suoraan rinnasta eikä siis voi olla pilaantunutta. Se sisältää aineita, jotka tekevät lapsen vastustuskykyisemmäksi tauteja vastaan (käyteaineita ja vastamyrkkyjä)”
– Erich Krasemann, 1923
Tietoa ja tunteisiin vetoamista
Imettämyyden syiksi lääkärit päättelivät äitien tiedonpuutteen ja mukavuudenhalun. Tärkeimpänä imetyksen edistämiskeinona pidettiin valistuksen lisäämistä imetyksen hyödyistä. Terveysviestintä ei kuitenkaan aina ollut erityisen asiakeskeistä, vaan mukana oli imetyksen haltioitunutta ylistämistä ja imettämättömyyden luonnottomuudella ja piittaamattomuudella syyllistämistä.
Imetystä haluttiin edistää myös siksi, että lääkärikunnan havaintojen perusteella imetys loi äidin ja lapsen välille siteen, jonka ansiosta imetetyt lapset tulivat muutenkin paremmin hoidetuiksi. Varhaisella kiintymyssuhteella saattoikin olla erityisen paljon merkitystä yhteiskunnassa, jossa äidit palasivat ansiotöihin tai talon töihin nopeasti synnytyksen jälkeen, ja lapset olivat nykykäytäntöihin verrattuna paljon oman onnensa nojassa tai muiden hoidossa. Imetys myös ehkäisi raskaaksi tulemista ja toimi perhesuunnittelukeinona aikana, jolloin ehkäisymenetelmät olivat epävarmoja ja vähän käytettyjä.
”Äiti, joka voi imettää lastansa, mutta turhamaisista syistä ei sitä tee, ei ansaitse äidin nimeä. Sellainen äiti rikkoo luonnon pyhän käskyn pannen pienokaisensa hengen ja terveyden vaaroille alttiiksi”
– Armas Ruotsalainen, 1927
20–30-luvun imetysohjaus
- Raskausaikana rintoja valmistellaan imetykseen vaseliinilla rasvaamalla
- Ensi-imetys 12–24 tunnin iässä
- Rinnat pestään ennen imetystä
- Imetyskerran aluksi ensimmäiset maidot puristetaan hukkaan maito käytäviin tunkeutuneiden taudinitiöiden poistamiseksi
- Imetyskertoja 5/vrk, poikkeuksena keskoset ja heikot vauvat, joita voi imettää 6–7 kertaa
- Yhdellä imetyskerralla imetetään vain yhdestä rinnasta
- Imetyskerran kesto korkeintaan 20 minuuttia
- Lisäruokien aloitus vähitellen 5–6 kuukauden iässä
- Imetyksen kesto 8–10 kuukautta, vieroittaminen vähitellen, kesäaikaan ei saa vieroittaa
Korvikejakelusta neuvolatoiminnaksi
Jo vuosisadan alkupuolelta asti Suomessa oli toiminut Maitopisarayhdistyksen asemia, joista äidit saivat neuvontaa lastenhoitoon sekä luovutettua rintamaitoa tai aseptisesti valmistettuja korvikemaitoannoksia vauvoilleen. Maitojakelu ei ollut ilmaista, mutta hinta määräytyi perheen varallisuuden mukaan. Koska tarkoituksena ei ollut vähätellä imetyksen ensisijaisuutta, imettämättömyydelle oli oltava perustelu. Tavallisin peruste maitoannosten myöntämiselle oli työläisäidin varhainen töihinpaluu.
”Kodin ulkopuolella työskentelevä äiti tavallisesti verrattain pian kadottaa imettämiskykynsä, lapselle korvaamattomaksi vahingoksi. Olemme näin joutuneet sosiaalisen epäkohdan eteen, joka vielä odottaa ratkaisuansa”
– Viljo Rantasalo, 1936
Lastenlääkäri Arvo Ylppö ymmärsi Maitopisarayhdistyksen toiminnan merkityksellisyyden ja ryhtyi kehittämään mallia eteenpäin. Ylppö oli työskennellyt ja tehnyt tutkimusta Saksassa melkein koko 1910-luvun ja tutustunut saksalaiseen terveydenhuoltoon. Hänen aloitteesta Helsingin Lastenklinikan yhteydessä alettiin 20-luvun alussa kokeilla Saksan mallin mukaista ilmaista neuvonta-asemaa alle kouluikäisille lapsille. Toiminnan rahoitti vastaperustettu Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto.
Lastenklinikan neuvonta-asemalla työparina työskentelivät terveyssisar tai -opiskelija sekä lastenlääkäri. Toiminnan alkuaikoina asema toimi Lastenklinikan halkokellarissa. Vaikka puitteet olivat vaatimattomat, toiminta oli menestyksekästä ja 20–30-lukujen aikana perustettiin 150 vastaavaa neuvonta-asemaa eri paikkakunnille. Ylppö itse puhui pikkulastenhuoltoloista, mutta hänen kollegansa, Viljo Rantasalon, sanotaan keksineen neuvola-sanan, joka vakiintui käyttöön 30-luvulla. Neuvoloiden vaikutuspiirissä imeväiskuolleisuus väheni nopeasti muutamaan prosenttiin. Vuonna 1937 säädettiin ensimmäisen kerran äitiysavustuslaista, jonka tavoitteena oli motivoida vähävaraiset äidit neuvolajärjestelmän piiriin.
Ajan henki hiipii imetysohjeisiin
Vaikka Saksassa oltiin imetystutkimuksessa edellä Suomea ja tiedettiin esimerkiksi imetyksen rintasyöpäriskiä vähentävästä vaikutuksesta vuosikymmeniä ennen kuin Suomessa, kaikki Saksasta tuodut vaikutteet eivät olleet yhtä myönteisiä kuin neuvola. Ennen toista maailmansotaa Saksassa oli vahvistumassa natsiaatteeseen ideologisesti peilautuva lastenkasvatuskulttuuri, joka painotti fyysisen ja henkisen karaisemisen tärkeyttä vauvojen ja pienten lasten hoidossa. Vaikka suomalaisten lastenlääkärien tavoitteena oli parantaa imeväisten terveyttä ja selviytymistä, heidän julkaisuillaan myös suomalaisiin ohjeisiin vakiinnutettiin ihanne imetyskertojen ja lapsen tarpeisiin vastaamisen rajoittamisesta.
Jo aiemminkin imetyksen rytmittämistä oli pidetty hyödyllisenä. Viime vuosisadan vaihteessa riittävänä pidettiin noin 7–9 tasaisin väliajoin toteutettua imetyskertaa. 20-luvulle tultaessa ohjeistettiin rajoittamaan imetyskertojen määrä viiteen kertaan vuorokaudessa. Ohjeena oli myös, että vauva tuli jo ensimmäisten päivien jälkeen totuttaa kahdeksan tunnin yöuniin, tavoitteesta periksi antamatta. Vaikka lastenlääkärit suosittelivat imetyskertojen tiukkaa rytmittämistä, he eivät olleet tietämättömiä maitomäärää säätelevästä kysynnän ja tarjonnan laista:
”On useimmiten huomattavissa ihmeellinen yhteenmukautuminen maidon enenemisen ja lapsen lisääntyneen ravinnontarpeen välillä”
– Arvo Ylppö, 1925
Vallalla oli kuitenkin vankka uskomus siitä, että lapsen vatsan tulee saada lepoa aterioiden välissä. Mikäli äidin maitomäärä ei riittänyt vauvalle, imetyskertojen lisäämisen sijaan voitiin harkita tehokkaammin imevän, isomman vauvan lainaamista maidonnostatukseen. Myös käsin tai pumpulla lypsämistä käytettiin apuna heikosti imevien vauvojen ravitsemisessa.
Kaikuja sadan vuoden takaa
Lastenlääkärien ja neuvonta-asemien ponnistelut imetyksen edistämiseksi 20–30-luvuilla olivat tuloksellisia: tieto lisääntyi, imetys yleistyi ja imeväiskuolleisuus väheni. Työn merkittävyydestä kertoo se, miten pitkään aikakauden rajoittaviin imetysohjeisiin uskottiin, vaikka aikalaismuistojen perusteella niitä noudatettaessa itki moni äiti ja vauva. Erityisesti ohje säntillisistä 3–4 tunnin imetysväleistä piti pintansa vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun tiukasta viiden imetyskerran vuorokausirytmistä oli virallisissa ohjeissa luovuttu. Yhä edelleen saattaa kuulla myös uskomusta, että vauvan vatsan tulee saada levätä syöttöjen välissä.
Vaikka myöhempi tutkimus on kumonnut sadan vuoden takaiset imetysohjeet, eivät viime vuosisadan alkuvuosikymmenien lääkäritkään perustaneet ohjeitaan vain uskomuksille. 1900-luvun alussa oli jo runsaasti tutkimustietoa etenkin rintamaidosta ja sen terveyshyödyistä. Tutkimus liittyen keskosten ja vastasyntyneiden hoidon kehittämiseen meni nopeasti eteenpäin Suomessa ja maailmalla. Arvo Ylpön tutkimukset keskosten sairauksiin, kuolleisuuteen ja ravitsemukseen liittyen lukeutuivat kansainvälisesti merkittävimpiin. Hänen tutkimustyöhönsä perustuu WHO:n edelleen käyttämä pienipainoisuuden kriteeri, syntymäpaino alle 2500 g.
Teksti on ilmestynyt aiemmin Imetysuutisten numerossa 1/2024.