Kuva: Heli Mielonen
Mun esikoinen (2004) ei ollut imetetty. Korvikkeet meni synnäriltä alkaen ja pullot sekä tuttelit oli kotona jo raskausaikana hankittu. En tiennyt imetyksestä mitään. Maidon nousemisesta, imetyspaidoista, mistään tämmöisestä ei puhuttu neuvolassa tai synnytysvalmennuksessa. En tiennyt mistä imetysliivejä tai paitoja edes olisi saanut? Ei ainakaan tavallisista vaatekaupoista. Lopulta löysin yhden lähikaupungin lastentarvikeliikkeen perimmäisestä hyllystä. Hinta oli niin korkea, ettei siihen paitaan kertakaikkiaan ollut varaa. Yhdet liivit ostin prismasta. Valikoimassa niitä oli kahdet. Ja pari napillista puseroa. Tänä päivänä tälle voi jo nauraa.
Järkyttyneenä häpeilin ja piilottelin märkiä yöpaitoja, kun maito nousi kohisten. Vessassa lypsin itkien ylimääräistä maitoa pois kovista rinnoista. Mitä tää oli? Miksei tästä puhuttu? Olinko ainoa näin ällö? En tiennyt, että muillakin on tämmöistä. Vauvat söivät pullosta tv:ssä. Kukaan mun läheinen ei ollut imettänyt. Tai ainakaan en ollut nähnyt kenenkään imettävän.
Toinen lapsi syntyi vuonna 2010. Imetys oli tullut vastaan lehdissä ja keskustelupalstoilla netissä. “Imetys suojaa allergioilta” hohti selkeänä mun mielessä. Esikoisella oli hyvin vaikea atooppinen iho ja olin päättänyt suojata toista lastani kaikin keinoin vastaavalta. Imetys kelpasi hyvin.
Olin mielestäni rohkea, kun imetin julkisesti: pimeimmässä mahdollisessa nurkassa suurella huivilla peitettynä. Pidin huivia aina kaulassa valmiina. Kerran rohkaistuin imettämään jopa kahviossa ja riemukseni edes mun pöytäseurue ei tajunnut mitään ennenkuin aloin röyhtäyttää vauvaa! Niin näppärästi imetys kävi sieltä huivin suojista imetyspaidan ja liivien kanssa. Mun elämä oli niin helppoa!
Pieni tyttäreni sai pelkästään rintaa kuusi kuukautta ja lopetin imetyksen hänen ollessa kahdeksankuinen. Samoin toimin hänen vuotta nuoremman pikkusiskonsa kanssa. Siis enhän mä enää sitten imetä, kun tulee hampaat! Myöhemmin sain tietää, että ei ne hampaat estä imetystä. Aijaa!
Vuonna 2016 syntyi kuopukseni. Olin yksin jo raskausaikana. Sairastuin aika pian synnytyksen jälkeen masennukseen tai väsymykseen tai johonkin. Arki neljän lapsen kanssa yksin ja oman elämän keskeneräisyys uuvutti. Ei ollut voimia tarttua elämästä kiinni. Mietin katkerana kuinka väärässä ovat ihmiset, jotka väittävät lenkkeilyn ja ruokavalion auttavan tämmöiseen. Kaikki yrittäminen vain pahensi asioita ja epäonnistuminen lannisti. En saanut itseäni kuntoon ja inhosin itseäni siitä.
Älysin onneksi hakea apua. Itkin ennen neuvolaa, kun pelkäsin, että mun on luovuttava imetyksestä. En kestäisi, jos kaiken muun lisäksi epäonnistuisin imetyksessä myös! Olin täysin kiinni mun kuopuksessa, niinkuin hän olisi ainoa merkitys olla olemassa. Jos se olisi katkaistu, jäljellä olisi enää hirveä tyhjyys.
Kävin neuvolassa monta kertaa ennen kuin lopulta sain sanottua, että tarvitsen lähetteen psykiatriaan. Me saatiin perhetyöntekijä kotiin, joka hoiti isompia lapsia kun kävin joka toinen viikko juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Helpotuksekseni lastensuojeluilmoitusta ei tarvittu. Minua ei tuomittu. Sain ymmärrystä ja apua.
Psykiatrian polilla kerroin hoitajalle peloistani: en ole hullu. Onko mun pakko syödä lääkkeitä? Eikö tästä selviä muuten ja se imetyskin sit pitää lopettaa… Mitä, jos jään riippuvaiseksi lääkkeistä tai menen ihan sekaisin?
Hoitaja totesi: Et ole hullu. Ja kyllä masennuksesta selviää ilman lääkkeitä myös. Vuosien stressi hormoneihin yhdistettynä on vetänyt sinut tilanteeseen, josta toipumiseen sulla voi mennä kaksi kertaa niin pitkä aika kuin siihen pääsemiseen on mennyt. Eli näiden laskelmien mukaan ainakin seitsemän vuotta. Koko sun lasten lapsuus. Lääke auttaa sua käsittelemään tapahtuneita ja selviämään tästä tilanteesta huomattavasti nopeammin. Se tasaa sun oloa. Viha ja epätoivo jää pois. Eikä se estä tai haittaa imetystä! Voit imettää täysin normaalisti, vaikka syöt masennuslääkettä.
Pikkuhiljaa pääsin takaisin tasapainoon. Lastenhuoneen sotku ei enää vetänyt jalkoja alta ja aiheuttanut lohdutonta itkua mistä ei tullut loppua. Sängystä ylös pääsemiseen ei tarvittu supervoimia. En pelännyt arkea ja hirveitä tunnekuohuja, kun pienet asiat hajottivat kaiken pirstaleiksi ja lopulta ei välittänyt enää mistään. Se välinpitämättömyys oli mun suojakeino tunnekuohuja vastaan. Se oli kamala sekoitus tyhjyyttä ja pohjatonta väsymystä, mutta sen tarkoitus oli suojella mun mieltä. Tajusin sen ja aloin toipua.
Toipuminen alkoi pikkuhiljaa, pienistä asioista. Alkuun en edes tajunnut mitään muutosta. Lasten jutut oikeasti kiinnostivat ja naurattivat mua. Ei tarvinnut teeskennellä. Ulos meneminen tuntui normaalilta asialta, ei maratonilta jossa pitää muistaa miten normaalit ihmiset käyttäytyvät. En enää unohdellut asioita. Pystyin suunnittelemaan mun arkea ja hahmotin kokonaisuuksia. Elämä ei enää ollut synkkää ja sekavaa päivästä päivään räpiköintiä.
Sen sijaan elämään palasi pikkuhiljaa värit ja tunteet. Muutkin kuin väsymys ja epätoivo. Aloin onnistua asioissa ja iloita onnistumisista. En pelännyt muutoksia arjessa. Välillä oli edelleen huonoja päiviä, mutta ne väheni ja niitä hallitsi. Niitä pystyi ymmärtämään. Mun elämä alkoi saada merkitystä. Mikä helpotus!
Ja kaiken tän ajan imetin pientä poikaani. Imetys säilytti meidän välisen siteen. Pahoina aikoina en välittänyt mistään, enkä päässyt sängystä ylös. Mutta lapsi sai tarvitsemansa lämmön ja rakkauden ravinnon muodossa maailman luonnollisimmalla tavalla. Imetys suojasi lasta mun masennukselta ja antoi mulle lisäaikaa toipua.
Imetin kuopuksen kanssa ensimmäistä kertaa täysin julkisesti. Tissit paljaana. Häpeämättä. Imetin kotona, vaikka meillä oli vieraita (voitte poistua makkariin, jos tää häiritsee). Imetin vanhempainillassa. Imetin koulussa luennolla. Imetin puistossa, autossa, ravintolassa. Lastenvalvojalla. Kouluikäisen verkostopalaverissa. Imetin eskarilaisen päiväkodin eteisessä välittämättä lapsista tai vanhemmista. Kotona esikoisen punastelevien kavereiden nähden, kun ne kävi meillä. Imetin heräämössä pojan silmäleikkauksen jälkeen ja lääkärin odotusaulassa, silmäsairaalan osastolla ja potilashotellin aulassa. Imetin iäkkäiden sukulaisten nähden ja junamatkalla pohjoiseen.
Postasin imetyskuvia facebookiin. ”Mitä jos sun poika häpee näitä joskus?”
Miksi hän häpeäisi?
Tiesin tarkalleen mitä teen: normalisoin imetystä. Se ärsytti varmasti joitakin mun läheisiä. Nyt, kun poikani täyttää helmikuussa kolme vuotta, olen mielestäni normalisoinut imetyksen lähipiirissäni. Kukaan ei hätkähdä sitä enää. Mun lapseton ystävä tuli yksi päivä sängylle meidän viereen makailemaan ja juttelemaan, kun imetin pientä taaperoa päiväunille: ei tarvinnut selitellä tai pahoitella. Tätä äidit tekee. Keskiössä ei ollut enää imetys, vaan muut asiat.
Toivon, että WHO: n tavoite täyttyy: 50 prosenttia maailman vauvoista olisi imetettyjä. Toivon, että äidit saavat tietoa ja rohkeutta. Että vanhat tabut rikotaan.
Itse teen kaikkeni sen eteen. Toivottavasti myös tulevaisuuden työssäni, kun hoitovapaan jälkeen valmistun terveydenhoitajaksi.
Mukavaa imetysviikkoa kaikille!
Äidin varjo
Kirjoittaja on neljän lapsen äiti ja tuleva terveydenhoitaja
Vastaa