Kun suunnittelimme puolisoni kanssa perhettä, puhuimme paljon millaisia vanhempia me olisimme. Mietimme millaista arki tulisi olemaan, mitä haluaisimme lapsillemme opettaa ja minkälaisen perheen heille tarjoaisimme. Minua pelotti yöunien menetys ja vauvan itku, jota en saisi loppumaan, mutta puolisoni rohkaisi minua ja vakuutti että selviäisimme kyllä yhdessä. Pohdin myös omaa asemaani perheen toisena äitinä ja miten minuun suhtauduttaisiin perheemme ulkopuolelta. Roolimallia tai vertaistukea minulla ei juurikaan ollut.
Kun esikoiskaksosemme sitten syntyivät, alkoi pitkä matka äidiksi kasvamisessa, joka ei kai lopu koskaan. Toivoin voivani osallistua hoivaan ja huolenpitoon yhtä paljon kuin puolisonikin, jotta voisin kokea olevani tasavertainen vanhempi ja muodostaa lapsiin yhtä vahvan suhteen. Imetys tuntui minulle vieraalta, mutta olimme puhuneet, että voisin syöttää vauvoille äidinmaitoa pullosta ja päästä näin myös ruokkimaan heitä. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin, että lasten ruokkiminen oli vain yksi pieni osa puolisoni tissien tehtävistä. Ravinnon lisäksi tissit auttoivat rauhoittumaan ja nukahtamaan, ne toivat rohkeutta ja lohdutusta, auttoivat kipuun, pelkoon ja tukalaan oloon. Se oli jotain, minkä kanssa minä en pystynyt kilpailemaan ja minkä edessä tunsin itseni usein riittämättömäksi ja avuttomaksi.
Olin odottanut kiinteiden aloittamista, mutta vaikka maidon rinnalle olivat tulleet kiinteät ruuat, eivät tissien muut tehtävät näyttäneet vähenemisen merkkejä. Imetyksestä tuli minulle jotain, mistä olin yhtä aikaa helpottunut ja katkera. Tissit olivat ratkaisu ja helpotus kaikkeen, mutta se ratkaisu ei koskaan tullut minulta. Kävelemistä opettelevan kipeään kuhmuun toi lohtua tissi, eikä sitä voinut korvata minun syli, puhallus ja lohdutus. Ymmärsin imetyksen valtavan merkityksen lapsillemme ja yritin tukea puolisoani tässä tärkeässä ja vaativassa tehtävässä, mutta samalla koin suurta ristiriitaisuutta ja odotin aikaa jolloin imetys olisi ohi. Rakensin omaa suhdettani lapsiimme tarjoamalla turvaa ja läheisyyttä esimerkiksi kantamalla heitä liinassa.
Pikkuhiljaa lapset kasvoivat. He oppivat puhumaan ja ilmaisemaan itseään, kävelemään ja juoksemaan. Kotiin tullessani minua juostiin eteiseen vastaan, pyydettiin päästä syliin ja kerrottiin päivän tärkeimmät tapahtumat. Kun tuli se kerta, jolloin lapsi juoksi kipeän kuhmun kanssa minun syliini saamaan lohdutusta, vaikka myös puolisoni oli paikalla, oli lämmin tunne ja onni koko kehossa valtava. Se oli kuin kauan odotettu merkki siitä, että minäkin olin äiti ja kelpasin sittenkin.
Lapset kasvoivat lisää, imetys päättyi ja halusimme saada kolmannen lapsen. Odotusaikana pohdin usein esikoistemme kanssa kohtaamiani epävarmuuksia ja ristiriitaisia tunteitani imetyksestä. Pelkäsin noiden hankalien tunteiden palaavan, kun nuorin lapsemme syntyisi, mutta helpotuin kun huomasin niiden enää harvoin muistuttelevan itsestään. Suhteeni esikoisiin kertoi minulle, että ei olisi mitään hätää, myös meille syntyisi tärkeä suhde ja minä tulisin kyllä kelpaamaan. Kun nuorimman ensimmäinen puolikas vuosi alkoi tulla täyteen, kysyin kauhistellen puolisolta oliko kiinteät todella jo aloitettava. Imetyksestä oli tullut myös minun mielessäni asia, joka toimi positiivisena ratkaisuna melkein kaikkiin haastaviin tilanteisiin.
Olen kiitollinen puolisolleni siitä, että hän on imetyksellä halunnut ja jaksanut tarjota kaikille lapsillemme parasta ravintoa, vastustuskykyä, kipulääkettä, unilääkettä, läheisyyttä ja lohtua, vaikka se välillä on ollut myös raskasta, kivuliasta ja hankalaa. Kaksivuotias kuopuksemme sen osaa hienosti kiteyttää: “Tissimaito auttaisi.”
Johanna
Kirjoittaja on kolmen lapsen rakastettu äiti
Vastaa