Äiti kysyi, mikä voisi olla syynä, kun vauva haluaa iltaisin nukahtaa vain rinnalle, eikä huoli isää nukuttamaan tai kantamaan uneen imetyksen jälkeen. Lähinnä äiti kaipasi vinkkejä, miten isän pahaa mieltä voisi lievittää, kun “isä ei kelpaa”.
(Imetystukipuhelimesta)
Kun esikoiseni syntyi melkein kaksitoista vuotta sitten, olimme jo kirkasotsaisina odottajina päättäneet, että isä olisi alusta asti lapselleen läsnä. Olimme kaveripiirin ensimmäiset lisääntyjät emmekä ymmärtäneet, että ajatuksessa olisi mitään erikoista.
Vauva oli parikuinen, kun sain kutsun tilaisuuteen, jossa sinä vuonna esikoisensa saaneiden äitien oli määrä kokea vertaistukea. Moni vauva oli jo pian yksivuotias. Nämä jo kokeneet äidit julistivat yhteen ääneen, että näin ja vain näin se menee: isät uskaltavat tutustua lapsiinsa vasta siinä yksivuotispäivän tienoilla, koska silloin vauvat alkavat puhua, leikkiä ja kävellä. Osa lapsista oli imetettyjä, osa ei.
Minä menin korvat luimussa kotiin ja luin taas vauvanhoitokirjaa kädet hioten. “Lapsen täytyy muodostaa kiintymyssuhde ensin yhteen vanhempaan tai hoitajaan.” Meillä oli kaksi vanhempaa, jotka osasivat rauhoittaa ja naurattaa lasta. Teimmekö siis väärin?
Sama pelko muistutti itsestään toisenkin lapsen vauva-aikana, joskin silloin osasin jo katsoa lasta ja nauraa pelolleni. Imetin näitä isäänsä jo vauvoina kiintyneitä lapsukaisia eikä mies tietääkseni rintakateudesta kärsinyt; olipahan edes jokin kotityö, jonka jakamisesta ei tarvinnut kinastella.
(Tämä vauvanhoitokirjasyndrooma muuten helpotti ihmeesti siinä esikoisvauvan ollessa kolmikuinen, kun kärräsin kirjat lastenvaunujen alakorissa kirjastoon. Niitä oli muistaakseni niin paljon, että piti tehdä kaksi reissua.)
Kevennystä välillä 
Vauva-lehden älyvap – anteeksi, Aihe vapaalla, on yksi pieni ja mahdollisesti porvoolainen (provo) viesti. Kirjoittaja kertoo, että imetystuesta häntä neuvottiin ottamaan silikonit.
Sinänsä mielenkiintoinen ajatus. Avaa aivan uusia ajatuksia Itun rahoitukselle (vitsi, huono vitsi).
Jos nyt otan tarinan todesta, niin ei se mahdoton ole. Tukiäiti on ehkä puhunut silikonisista rintakumeista. Rintakumien materiaali saattaa korostua, koska silikoniset ovat imetykselle paremmat kuin vanhat luonnonkumiset, ja niitä vanhojakin voi vielä olla kaappien kätköissä. Eihän siinä tarvitse kuin puhelu katketa huonosta kohdasta, kun soittaja jää sinne toiseen päähän ihmettelemään: täh? Silikonit?
Itse puhuin kerran ihan tosissani, että sammaksen häätämiseksi on tärkeää keittää kaikki vauvan puruluut.
Sattuuhan näitä, sammakoita, aina kun puhutaan on väärinymmärryksen vaara. Osa neuvolankin outouksista on väärinkäsityksiä. Esimerkiksi tuolla alempana kommenttilaatikossa mietittiin, miten neuvolan “jalat ylhäällä” maidontekoa varten taitaakin tarkoittaa kehotusta levätä, ja sepä on mukava neuvo. Saisikohan niitä kirjallisena samaan tapaan kuin liikuntareseptejäkin? Kotiäidin leporesepti?
Uskallatteko pistää jakoon parhaat hupsuudet? Kommenttilootaan rohkeasti vain. Pistetään samaan syssyyn julki vielä parhaat nimettömät imetysprovot tuolta netin nimettömiltä joutomailta
Seuraavan lapsen syntyessä toivon maitoni riittävän paremmin, kirjoittaa äiti, joka raportoi tarinan kivusta ja huolesta. Tarina on sellainen aika tavallinen imetystuen nykykentällä. Teksti on peräisin Itun kirjoituskilpailun aineistosta.
Synnytyssalissa kätilö nappasi nännini käteensä kuin kumitutin ja työnsi sen vauvani suuhun. Siellä imetys onnistui, ja luulin, että kaikki tuska ja ponnistelu olisi nyt ohi, äiti kirjoittaa.
Vauva viettää pitkiä aikoja rinnalla, mutta ei kasva riittävästi ja päätyy jopa sairaalaan kuivahtaneena. Lääkäri määrää, ja aivan oikein määrääkin, lisämaitoja. Neuvolan mielestä pitkät imetykset ovat normaaleja ja sairaalan joutumisen kertoja tulkitsee melkeinpä loukkaavan neuvolan terveydenhoitajaa. Kasvukäyrä kääntyy nousuun.
Äidin niska- ja hartialihakset ovat aivan jumissa. Nänninpäät murenevat vereslihalle. Äiti tarvitsee rintakumit mutta tulkitsee, että niiden käyttö vähentää maidon määrää entisestään.
Äiti kirjoittaa: En kai koskaan saa tietää, miksi minulta ei tullut riittävästi maitoa terveellisistä elämäntavoistani huolimatta. Osasyitä olivat varmasti väsymys, hartialihasten jumiutuminen ja se, että vauvan oli vaikea saada otetta kumipalloiksi paisuneista rinnoistani. Lypsäminen minulta ei onnistunut, koska rinnoista herui vain surkea tippa kerrallaan.
Onko se nyt niin, että aina ei vain maitoa riitä, mitä siitä melskaamaan. Onko meidän yhdistyksemme jo pelkällä olemassaolollaan kipeä muistutus äidille, jolle imetys oli vaikeaa. Olisiko meidän parempi olla hissuksiin? Voiko imetykseen vaikuttaa, missä pitäisi muuttua jotain ja mitä?
Mitä arvelette? Mistä oli kysymys?
Selaat parastaikaa Tarinanpätkä-aihetta.
