Syksyn kampanjan sadonkorjuuaika on juuri meneillään. Helsingissä Itun papereihin lyödään leimoja, niistä keskustellaan ja niiden arvoa tulevaisuudelle punnitaan. Vielä kukkivat pari mielipidekirjoitusta. Messujen keskusteluista ja työpäivien yllätyspuheluista kuulee, että sana on kiirinyt, tunnettuus on lisääntynyt ja yhdistyksen perusviestiä on mietitty.
Jännittävien päivien kunniaksi julkaisemme blogissa syksyn lakkoviikon ensimmäisen lakkopuheen, joka kertoo Imetystukipuhelimen tunnelmista.
Vauvaperheen iholla vereslihaan asti
Imetys on äidin ja lapsen välinen asia, joka halutaan vaieta kuoliaaksi ja haudata parilla lauseella: sehän sujuu luonnostaan ja jos ei suju niin anna pullosta.
Me emme puhu vain imetyksestä, me emme painosta imetykseen. Puheluissa käsitellään sitä lapsiperheen vauva-arkea, josta neuvolan 20 minuutin aikana ei ennätetä puhua. Me puhumme vierottamisesta, pulloruokinnasta, osittaisimetyksestä ja samalla hormonien kostuttamista lakanoista ja valvomisen sekoittamasta päästä, sukulaisista ja kavereiden antamista neuvoista, joita äiti ei haluaisi noudattaa
Me olemme vauvaperheen iholla vereslihaan asti, me tuemme äidin oikeutta valita, tehdä omat päätöksensä ilman anopin, apen, isän, mummon tai kumminkaiman painostusta.
Me olemme pääasiassa imetystukipuhelin, mutta samalla me otamme kopin äidistä ja autamme jaksamaan.
Meillä on aikaa kuunnella se ongelma, jota neuvolan tädille ei ennätä kertoa tai jonka kokee “ihan tyhmäksi”. Me olemme se hiekkalaatikko, jota kaikilla äideillä ei omassa pihassa ole.
Ja jotta me jaksamme, me tarvitsemme ammattitaitoista ohjausta, työntekijöitä, jotka voivat keskittyä tukemaan tekemäämme vapaaehtoistyötä. Ihmisiä jotka ovat ammattimaisia vertaistukijoita vertaistuen antajille.
Ei meistä kukaan jaksa kuivuvia kaksiviikkoisia, multiongelmaisia lakkoilijoita ja kummaa kakkaa pelkällä tiedolla että meitä tarvitaan, vaan kyllä me ansaitsemme oikeita työntekijöitä koordinoimaan koulutusta ja kertomaan julkisuuteen, mikä tilanne on.
